Mitä jäi mieleen some-kurssin opintojaksolta? 

Some-maailman lainalaisuudet ovat tulleet työssäni viestinnän asiantuntijana jo ennestään melko tutuiksi. Parhaiten olen – somestakin - oppinut tekemällä, näkemällä ja itse kokemalla. Opintojakso oli kuitenkin kiinnostava kokonaisuus, joka onnistui yllättämään! Opin nimittäin myös asioista, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Esimerkiksi sosiaalisten verkostojen analyysi –osio oli kiinnostava. Terminologia oli itselleni aivan uutta – ennen opintojaksoa en ollut kuullutkaan verkostoihin liittyen solmuista, viivoista, viivoista tai asteista. 

Sosiaalisen median hyödyntämissuunnitelmaa oli kiva tehdä ja uskon, että siitä on aidosti hyötyä itselleni tulevaisuudessa. Sellaisen tekeminen onkin ollut ajatuksena jo ennestään, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt sain erinomaisen syyn keskittyä hetkeksi pohtimaan näitä asioita. Täytyy varmaankin tulostaa se työhuoneeni seinälle! 

Tavoitteeni eivät ehkä tietyllä tavalla täyttyneet, sillä olin ajatellut että ottaisin jakson aikana ns. haltuun itselleni uusia some-kanavia. Jotakin niistä toki opin, mutta sisältöä niihin ei tullut tuotettua. Olinkin ajatellut, että opintojaksolla tuotettaisiin itse enemmän sisältöjä näiden blogitekstien lisäksi. Sitä jäin ehkä kaipaamaankin. Toki ymmärrän tässä hyvin myös opettajien näkökulman - eihän opiskelijoita voi velvoittaa lataamaan tiettyä sosiaalisen median palveluita, saatika rekisteröitymään tai tuottamaan niihin sisältöä. Mutta ehkäpä jonain bonustehtävänä sellainenkin vapaaehtoinen tehtävä voisi olla kiva? 

Summa summarum – Ihan hyvä opintokokonaisuus, opin jotakin uutta, vaikka paljon oli tuttuakin asiaa. Aika nopealta tuntui tehdä, kun oli sen verran tutut aihepiirit. 

Kukaan ei ole (tai ainakaan pitäisi olla) näkymätön 

Miltä sinusta tuntuisi, kun ravintolassa tarjoilija ei edes katsoisi sinuun vaan kysyisi kanssa liikenteessä olevalta ystävältäsi mitä sinä juot tai syöt? Veikkaan, että ei hyvältä. Tämä on valitettavasti monen puhevammaisen henkilön arkea. Koska he eivät pysty ilmaisemaan itseään puheen avulla, oletetaan heidän olevan vailla omaa mielipidettä. Nyt tässä siis kaikille tärkeä viesti: Puhumaton ei ole olematon! Jokainen ihminen on arvokas, jokainen ihminen kommunikoi. Jokainen ihminen tulisi kohdata arvostavasti ja kunnioittaen, kenenkään yli ei pitäisi hyppiä. 

Mitä sitten tarjoilija voisi tehdä toisin tilanteessa, jossa pyörätuolissa oleva puhevammainen henkilö on liikenteessä esimerkiksi tulkkinsa kanssa? Hän voisi ainakin katsoa pyörätuolissa olevaa henkilöä silmiin ja kysyä, mitä sinä otat. Sitten hän voisi odottaa, mitä tapahtuu. Voisi käydä vaikka seuraavanlaisesti: henkilö ilmaisisi epäselvällä puheella tilauksensa, jonka jälkeen tulkki selventäisi epäselvän puheen tarjoilijalle. Jos tarjoilijalla on vielä muita kysymyksiä, kuten “Saisiko olla jotain juotavaa?” voisi hän osoittaa kysymyksen suoraan puhevammaiselle henkilölle, eikä hänen tulkilleen. 

En sano, että ihmiset haluavat välttämättä olla ilkeitä, mutta tietämättömiä he saattavat olla. Puhevammaisuus menee helposti sekaisin kehitysvammaisuuden kanssa. Eikä siinä - samalla kunnioituksella ja tavalla tulisi kaikki kehitysvammaisetkin henkilöt kohdata! Mutta selvyyden vuoksi kerrottakoon, että puhevammaisella henkilöllä tarkoitetaan kuulevaa ihmistä joka ei tule arjen kommunikaatiotilanteissa toimeen puheen avulla. Kehitysvammaliiton mukaan Suomessa onkin merkittävä määrä, noin 65 000 ihmistä, joilla on eri asteisia puhe- ja kommunikaatiovaikeuksia. Monet puhevammaiset henkilöt käyttävätkin kommunikoinnissa erilaisia puhetta tukevia tai korvaavia apuvälineitä, kuten kommunikaatiokansioita, sovelluksia, puhelaitteita, painikkeita tai vaikkapa tukiviittomia. Lisäksi monet saattavat liikkua tulkin kanssa, onhan heillä oikeus KELA:n tukemaan tulkkauspalveluun, josta voi saada 180 tulkkaustuntia vuodessa. 

Itse olen ammatiltani myös puhevammaisten tulkki. Roolini on itselleni selvä. Asiointitilanteessa tulkkaan asiakasta, kerron mitä hän sanoo ja tarvittaessa selkeytän puhuttua viestiä hänelle (puhevammaan saattaa liittyä nimittäin joissain tapauksissa myös puheen ymmärtämisen haasteita, esim. abstraktit käsitteet voivat olla hankalia). Silti, niin monta surullista kertaa tulkattavani on ohitettu täysin ja puhe kohdistettu vain minulle. Pyrinkin aina suoraan sanomaan, että olen vain tulkki, kysy häneltä itseltään. Näin ihmiset ehkä myös oppivat jotain ja tulevaisuudessa käyttäytyvät eri tavalla, eivätkä pelkää katsoa vammaista henkilöä silmiin ja puhua hänelle itselleen. Älä siis oleta, vaan rohkeasti katso silmiin, kohtaa ja tervehdi. Jokainen ihminen on sen arvoinen. 

Vammaisen henkilön voi kohdata samalla kunnioituksella kuin kenet tahansa muunkin.
Kuva: Pixabay (2023)

Moni puhevammainen henkilö käyttää kommunikoinnissaan apuvälineitä, kuten esim. kuvassa oleva näppäimistö. Tulkin ammattitaitoa on tulkata asiakkaan tuottama viesti vuorovaikutuskumppanille.
Kuva: Papunet (2023)

Lähteet:

Kehitysvammaliitto, 2023: Kehitysvammaliitto » Puhevammaisuus
Kansaneläkelaitos, 2023: Tutustu vammaisten tulkkauspalveluun | Henkilöasiakkaat | Kela

 Instagramista kaikki ilo irti 

Olen vastikään perustanut oman toiminimen, jonka kautta myyn pienten lasten vanhemmille suunnattua verkkokurssia kommunikaatio-teemaista verkkokurssia. Olen perustanut yritykselleni Instagramiin some-tilin, jolla on tällä hetkellä 252 seuraajaa. Valitsin keväällä ensimmäiseksi some-kanavakseni Instagamin, koska tunnen sen hyvin ja tiedän, että siellä on myös paljon kohderyhmääni kuuluvia käyttäjiä. Tällä hetkellä resurssini eivät riitä monen some-kanavan sisällön tuotantoon, mutta Instagramin päivittämisessä täytyisi skarpata. 

Laadin siis suunnitelman, kuinka voisin hyödyntää Instagramia paremmin yritykseni toiminnassa. Suunnitelmani tavoitteena on kasvattaa some-seuraajieni määrää ja sitä kautta tavoittaa myös potentiaalisia asiakkaita.  

Mistä lähdin liikkeelle 

Toukokuussa olin uuden edessä, kun piti pohtia mistä löytäisin yritykseni some-tileille seuraajia. Toisin sanoen mietin, miten tavoittaisin kohderyhmän - vauvojen tai pienten lasten vanhemmat, joita yritykseni toiminta ja yritykseni some-tilini julkaisut saattaisivat kiinnostaa. Aluksi seuraajia oli noin 30, jotka olivat oikeastaan tuttujani. Moni heistä oli ihana ja jakoi tietoa yrityksestäni eteenpäin omassa some profiilissaan, josta taas valui joitakin seuraajia lisää. Mutta mitä tehdä kun omat verkostot ei riitä?  

Lähdin liikkeelle siitä, että aloin itse seuraamaan yritystilläni henkilöitä, joilla on julkinen profiili ja jotka ovat kohderyhmää tai joiden ajattelin olevan kiinnostunut tilistäni. Aloin seurailla äitejä, doulia, kätilöitä, vauvahierojia, neuvoloita jne. Tykkäilin heidän julkaisuistaan ja pian he huomasivat minut ja osa alkoikin seurata takaisin! Näin olen tähän asti siis kasvattanut some-seuraajieni määrää. Toki jatkan tätä edelleen, mutta mitä muita seuraavia askeleita voisin ottaa? 

 

Miten tulla näkyvämmäksi? 

 

Some-maailmassa vuorovaikutteisuus on tärkeää. Jotta sinun julkaisuistasi tykätään, pitää sinunkin tykkäillä muiden julkaisuista ja kommentoida niitä. Tätä minun pitäisikin tehdä aktiivisemmin. Some-vaikuttajien kanssa verkostoituminen olisi myös järkevää. Olen ottanut varovaisia askelia siihenkin suuntaan esimerkiksi haastamalla jonkun suositun insta-blogin pitäjän johonkin haasteeseen. Näin olen saanut näkyvyyttä - kun hän jakaa vastauksensa ja kiittää minua haastamisesta. 

 

Tässäpä siis suunnitelmani seuraavat askeleet:

 

-käyn päivittäin tykkäämässä muiden julkaisuja 

-kommentoin aktiivisemmin muiden julkaisuja 

-tuotan itse julkaisuja säännöllisesti, lähtökohtaisesti kerran viikossa + storyt 

--> teen julkaisukalenterin itselleni, johon ideoin ja suunnittelen postaukset etukäteen, käytän tähän aikaa viikottain muutaman tunnin. 

-tägäan aktiivisemmin muita julkaisuihin, jos se on luontevaa 

- lisään vuorovaikutteisuutta esim. kyselyiden avulla storyssa 

-pyrin julkaisuissa herättämään keskustelua esimerkiksi kysymällä muiden kokemuksia tai vinkkejä 

-teen kiinnostavaa ja kohderyhmää puhuttelevaa sisältöä (huom! Tästäkin voisi tehdä kyselyn storyyn ja selvittää millaiset julkaisut kiinnostaa tähänastisia seuraajia eniten.) 

Vuorovaikutus lisää tunnettuutta ja paitsi sitouttaa nykyisiä seuraajia vahvemmin esim. tykkäämään omista julkaisuistani, parhaimmillaan myös saa heitä jakamaan niitä, mikä taas voi tuoda uusia seuraajia! 

Instagramissa minun kannattaisi panostaa myös ns. maksettuun mainontaan, jonka avulla voin ohjata potentiaalisesti sosiaalisen median tililleni uusia seuraajia. Joihinkin julkaisuihin siis kannattaisi varmasti laittaa myös mainosrahaa muutama euro, esim. kerran kuukaudessa 4€. 

Näitä askelia seuraten uskon, että muutamassa kuukaudessa some-tililläni käy huomattavasti kovempi kuhina, kuin tällä hetkellä ja toivon mukaan ihmiset löytävät sometililtäni myös yritykseni verkkosivuille! 

 Pohdintaa digitaalisesta identiteetistäni

Digitaalinen identiteetti on mielenkiintoinen käsite. Lyhyesti selitettynä se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, millaisen kuvan ihminen antaa itsestään eri some-alustoilla ja minkälaista tietoa hänestä löytyy verkosta. Ja kaikkihan sen tietää, tai ainakin nykypäivänä pitäisi tietää, että esimerkiksi valokuvia kannattaisikin julkaista harkiten. Se mikä verkkoon menee, se verkkoon jää.

Olenkin monta kertaa pohtinut sitä, mitä esimerkiksi lapsenlapsenlapseni minusta saa halutessaan selville, silloin kun ei ole enää olemassa ketään joka minut olisi tuntenut ja muistaisi. Todennäköisesti digitaalinen identiteettini jää elämään ja hän saa halutessaan paljonkin tietoa minusta. Hän saa tietää, millaisia ruoka-annoksia olen tykännyt syödä (ja sitä ennen valokuvannut), missä olen viettänyt aikaa ja kenen kanssa, millainen huumorintaju minulla on ollut, mikä on poliittinen kantani, mitä olen tehnyt työkseni jne. Voi jopa olla, että tekoälyn kehittyessä, kenties, hän voi käydä keskusteluja tekoälyn luomasta versiosta itsestäni. Onhan tekoälyllä materiaalia mistä ammentaa ja se saattaisi hyvinkin pystyä päättelemään, mitä mieltä olisin asioista. Hurja ajatus kyllä, että apsenlapsenlapseni pystyisi keskustelemaan kanssani tulevaisuudessa. Tai ainakin jonkunlaisen minun kopioni kanssa. 

Mitä lapsenlapsenlapseni sitten saisi selville? Minkälaisen jäljen jätän verkkoon ja millainen digitaalinen identiteettini on? Sosiaalisen median postaukseni ovat pääasiassa hyvin positiivissävytteisiä. Niistä tulee ilmi asioita, jotka ovat minulle tärkeitä: kerron perheestäni, ystävien kanssa vietetystä ajasta, luonnossa liikkumisesta, lemmikeistäni, soitan pianoa ja laulan. Ainakaan mitään nillittäjä-kuvaa minusta ei saa, mikä on hyvä! Sisältöni on melko aidon oloista, ns. elävästä elämästä. Sillä erotuksella, että harvoin jaan niitä kaikkein ankeimpia kokemuksia vaan keskityn hyvään. Tarjoan siis hyvänmielen sisältöä arjestani. Se ei ehkä ole kovinkaan kiinnostavaa paitsi niiden ihmisten mielestä, jotka ovat osa elämääni. Esim. Instagram-tilini muistuttaa ehkä blogia nykyisin, kerron sinne kuulumisiani. Julkaisuni ovat pitkähköjä ja niistä varmasti näkyykin, että nautin niiden kirjoittamisesta.

Jos kirjoitan oman nimeni Googleen, nousee sieltä äkkiä esille some-tilieni lisäksi mm. juttuja työhistoriastani esim. kirjoittamiani artikkeleita tai tapahtumia, joissa olen ollut mukana. Muutamia todella vanhojakin kuvia löytyy ja pakko sanoa, että en nyt ole ihan ylpeä Twitter-tilistänikään, jonka viimeisimmät julkaisut ovat kymmenen vuoden takaa. Tänä päivänä en ehkä ihan samanlaista sisältöä tuottaisi ja en tiedä, antaako ne itsestäni fiksuimman kuvan. Semmoista hyvin hömppää vitsinheittoa. Tuon tilin voisinkin poistaa. Toisaalta... Pitäisikö jättää se kuitenkin? Antaisin lapsenlapsenlapselleni mahdollisuuden keskustella myös 20-vuotiaan minun kanssa, joka suhtautui moniin asioihin kenties astetta rennommin!

Miksi some on vienyt perinteisistä blogeista voiton?

Syy sille, miksi en ole tätä blogia kahdeksaan vuoteen päivittänyt piilee pitkälti siinä että muut sosiaalisen median kanavat ovat vieneet mennessään. Aluksi Facebook, nykyisin etenkin Instagram on itselläni aktiivisessa käytössä. Olenkin huomannut, että moni perustaa Instagramiin blogitilejä. Ne ovatkin varmasti tänä päivänä huomattavasti suositumpia kuin tällaiset perinteiset blogit.

Instagramissa itseäni kiehtoo sen monipuoliset käyttömahdollisuudet, muuttuvat trendit ja uudet ominaisuudet. Olen päivittänyt paljon Instagram-sisältöjä niin yksityishenkilönä kuin työelämässäkin. Jännä huomata, että julkaisu tai story eli tarina, joka toimi hyvin vuosi sitten, saattaakin tänä päivänä katsottuna näyttää - no suoraan sanottuna hölmöltä. Tämä johtuu nimenomaan siitä, että some-maailmassa asiat muuttuvat nopeasti. Mikä on tänään siistiä, voi olla jo pian noloa jne.

Parhaimmillaan sosiaalinen media toimii valtavana voimavarana vaikkapa yrityksille. Sellaisia tilejä onkin mukava seurata, jotka surffaavat trendien aallonharjalla ja tekevät tuoreen näköistä ajankohtaista sisältöä. Myös yritysten Instagram-tilien visuaalisuudella on merkitystä. Ei ole sattumaa, miten lukijaa puhutellaan... Tone of voice on tarkasti mietitty, kuten myös kuvien ja siinä olevien elementtien, kuten kehysten värimaailma. Hyvänä esimerkkinä visuaalisesti toimivasta tilistä on esimerkiksi vanhuspalvelu Gubben Instagram (tili löytyy instasta nimellä gubbe.fi) ja hauskaa, ajankohtaista ja kiinnostavaa sisältöä - ja runsaasti seuraajia ja huomiota saanut tili on Verohallinnon (löytyy instasta nimellä Verohallinto). Verohallinto onnistuu tekemään ns. kuivasta asiasta hauskaa ja saavat näin viestinsä hyvin perille. Moni organisaatio ei uskalla lähteä niin villille linjalle, kuin verohallinto vaan valitsevat asiallisemman ja turvallisemman linjan viestiä haluamistaan asioista.

Häpeäkseni myönnän, että itselleni TikTok on vieraampi somekanava. Häpeäksi siksi, että kaikkihan siellä ovat. Ainakin kaikki nuoret. Täytyy siis kai myöntää, että näin 34-vuotiaana en ole enää nuori. Olen ladannut TikTokin puhelimeeni, mutta sen katsominen on jostain syystä ahdistanut minua. Videot vilisevät silmissä, sovellus vaikuttaa sekavalta. En ymmärrä, mikä siinä kiehtoo. Kunnes. Pari päivää sitten pakotin itseni tutustumaan hieman tarkemmin kyseiseen somekanavaan. Parinkymmenen minuutin pläräily muuttui pian tunniksi - niin sitä aika vain hurahti videoita katsellessa. Onnistui löytämään hastagien avulla itselleni kiinnostavaa sisältöä ja tuosta vain, siellä sitä sitten roikuttiin. TikTok olisi kieltämättä tärkeä ottaa haltuun, etenkin jos haluaa nuorille markkinoida vaikkapa yrityksen palveluita. Sinne pitäisi mennä, opetella tekemään samanlaisia nopeatempoisia lyhyitä videoita.

Eilen sain ystävältäni viestin: "Ei mul muuta ku et tuu biiriiliin jos haluut koska must olis hauska nähdä ku syöt esim iltapalaa mut en tiiä susta". Viestiä seurasi linkki sovellukseen BeReal. Googlasin sen ja löysin tietoa - jahas, uusi some-alusta. Idea on se, että sovellus huikkaa kerran päivässä, milloin sinun tulisi ottaa kuva siitä, mitä juuri sillä hetkellä teet. Aikaa on kaksi minuuttia. Idea on siis näyttää ystävillesi realliajassa, mitä touhuat, mitä sinulle kuuluu. Okei. No, miksei. Ehkä lataankin sovelluksen. Mielenkiintoista on, tuleeko tämäkin jossain vaiheessa yritysten käyttöön. Esim. rekrytointitarkoitukseen: "Kurkkaa, millaista on Maijan työ lähihoitajana!" Jaa-a.... Enpäs usko, että menee kauaa ennen kuin tämä keksitään! Onhan Insta ja Tiktok pullollaan My day -tyyppisiä rekryjulkaisuja.

 Kahdeksan vuotta myöhemmin

Tällä viikolla alkoi syksy. Aivan niin kuin 29.elokuuta kahdeksan vuotta sitten, jolloin kirjoitin viimeisimmän blogitekstin tänne sivustolle! Paljon on tapahtunut sen jälkeen ja asuntoakin ollaan vaihdettu tuosta tuolloin löytyneestä uudesta jo kahteen otteeseen. Nyt voin onnekseni ja ilokseni todeta, että olemme kotona. Täällä on hyvä.

Emme asu nykyisin kovin kaukana sieltä, missä tekstin kirjoittamisen aikoihin. Muutaman kilometrin säteellä. Edelleen ulkoilemme paljon samoilla pelloilla ja metsässä kuin noihinkin aikoihin. Silloin kun mäyräkoiramme Tyyne Puustinen vielä asui meillä. Nyt on harmikseni todettava, että hän joutui muuttamaan meiltä pois. Tyyne on kovin pieni ja pelokaskin, eikä oikein tiennyt miten suhtautuisi uuteen perheenjäseneemme - vauvaan. Lapsen lähdettyä ryömimään Tyyne oli kauhuissaan ja yritti puolustuksekseen hyökkäillä hänen kimppuunsa. Ymmärrän toki, se oli varmasti hänelle kovin hämmentävää. Tyynelle kävi onneksi hyvin. Hän muutti asumaan parhaan ystäväni luokse ja onkin nyt siellä elellyt jo useamman vuoden. Hän viettää kissanpäiviä, eikä todella ole hemmottelua vailla - löytyy oma futonkin. 

Nykyisin perheeseemme kuuluu kaksi rescuekoiraa. Bobitza on kotoisin romaniasta ja tuli meille noin seitsemän vuotta sitten, aluksi Tyynen kaveriksi. Peppi on ollut meillä vähemmän aikaa. Hän saapui vasta tammikuussa 2023. Peppi tuli meille aluksi kotihoitoon odottamaan sitä omaa ihmistä, mutta jo muutaman viikon hoitamisen jälkeen totesimme, että hän saa jäädä. Olihan tuo raukka jo kokenut elämässään niin paljon kovia.

Työelämässänikin on tapahtunut hurjan paljon näinä kuluneina vuosina. Olen opiskellut itselleni uuden ammatin, oma toiminimikin tuli tuossa pistettyä pystyyn. Nyt taas jälleen olen koulunpenkillä opiskellen tradenomiksi. Tämän bloginkin innostuin penkomaan juuri siitä syytä erääseen koulutehtävään liittyen. Sen tiimoilta tuleekin sitten kirjoiteltua seuraavia postauksia!

Ollaanko kohta jo kotona?

Tällä viikolla alkoi syksy. Se on ollut minulle henkisesti suuri helpotus, sillä kesä oli lomasta huolimatta jokseenkin stressaava. Päätimme laittaa oman asuntomme myyntiin ja samalla jännitys ja jopa pelko siitä, että löydämmekö uutta kivaa (tai siis vielä tätäkin kivempaa) asuntoa, oli piinaava. Vietimme valehtelematta monta päivää ja iltaa, joskus yötäkin, selaten kämppiä netistä. Välillä selasin sohvalla maatessani luuristani oikotien, etuoven ja jokakodin myynnissä olevia kohteita niin pakonomaisesti monta tuntia putkeen, että käsi puutui ja kipeytyi. Ei voinut lopettaa, sillä pakkotietääjosvieläjossainonjokukohdejotaeiollahuomattu. Oma asunto alkoi kokoajan tuntua vähemmän ja vähemmän omalta kodilta, sillä tiesin että kohta tulee lähtö... johonkin. Oli vaikea rentoutua kotona, kun pelkäsi kohta olevansa - dramaattisesti sanottuna, koditon.

Rampattiin myös kesällä monissa asuntoesittelyissä todetaksemme, ettei nuo asunnot vaan yksinkertaisesti tunnu yhtään omalta kodilta. Tai sitten todetaksemme, että liian kallishan tämä on. Varauduttiin jo henkisesti siihen, että hätätapauksessa muutetaan vaikka mökille vähäksi aikaa ja jatketaan etsimistä, jos hyvää asuntoa ei löydy. Sitten – tadaa! Se pamahti kasvojemme eteen – tuleva i-h-a-n-a asuntomme! Helpotus.

Ensiviikolla pääsemme uuteen asuntoomme. En voi lakata mielessäni pyörittelemästä siitä, mikä valaisin tulisi mihinkin huoneeseen ja mikä norsu ja Budha ja tuikku minnekin. Ja samalla myös Täytyy ostaa (sitten kun joskus on rahaa)-lista kasvaa: Mattoja, verhoja, terassikalusteet, grilli ja sisustustikkaat kylppäriin (siihen päälle tulee käsipyyhkeet, jotka muuten myös pitää uusia).

Innostuksen lisäksi pakko myöntää, että tunnen myös hitusen haikeutta. Vaikka muutamme vain parin kilometrin päähän nykyisestä päämajastamme, tuntuu haikealta jättää tämä asunto, nämä seinät. Tästä paikasta on tullut minulle hyvin rakas. Täällä olen voinut rentoutua, levätä ja retkottaa, mutta tarvittaessa myös räiskyä, raivosiivota ja päästellä paineita. Olen voinut itkeä, nauraa ja nauttia. Olla niin kuin olen. Olla olematta jos huvittaa. Koti on aina koti. Siellä ollaan turvassa. Toivottavasti uudesta kodista tulee ajan myötä yhtä rakas tai jopa rakkaampi.

Kaksi rakasta norsuani.

Tyyne Puustinen kuuntelee putkiradiota.