Terve vaan!

Jospas nyt tähän sitten jonkinmoista esittelyä läiskäisisi heti kärkeen:

Olen siis 25-vuotias nainen, joka on ehtinyt vuosien varrella höntsäilemään jo yhtä sun toista. Aloitan joka maanantai ”terveellisen elämän”, jonka jälkeen sorrun yleensä torstaihin mennessä syömään ”jos nyt ihan vaan pienen” hampurilaisen. Viimeaikoina olen innostunut leipomaan ja kokkailemaan, useimmiten suolaisia ruokia, sillä en ole yhtä perso makealle kuin suolalle ja rasvalle.

Ruoanlaiton lisäksi olen musiikin suurkuluttaja ja rakastan myös laulaa ja soittaa pianoa. Olen myös päättänyt tänä vuonna toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja opetella soittamaan kitaraa. Tähän mennessä olen onnistunut ottamaan haltuun jo peräti kahdeksan sointua, joista jokaisen soitan vain vähän pieleen!

Työkokemustakin minulle on ehtinyt kertyä melko reippaasti mm. media-alalta, lasten parissa työskentelystä ja mm. kioskin kassalta. Tällä hetkellä opiskelen lähihoitajaksi, sillä haluan tulevaisuudessa työskennellä kehitysvamma-alalla. Minulle onkin tärkeää, että saan työskennellä ihmisten parissa ja tehdä työtä, jolla on merkitystä muiden hyvinvoinnille. Opiskelen ylioppilaspohjaisella linjalla, mikä mahdollistaa valmistumisen jo 1,5 vuodessa eli minun kohdallani jo ensi vuoden maaliskuussa, mikäli kaikki menee putkeen.

Olen syntynyt ja kasvanut Helsingissä ja tottunut ratikoiden kirskunaan ja McDonald’sin hampurilaisten tuoksuun. Noin vuosi sitten koitti kuitenkin elämänmuutoksen aika, kun muutimme ihanan avomieheni sekä touhukkaan koiramme Tyyne Puustisen kanssa pois keskustan humusta tänne Koillis-Helsinkiin pellon reunalle. Tämä oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, vaikka en varmasti olisi vielä pari vuotta takaperin sitä uskonutkaan. Ystäväni nauraa minulle edelleen, kun menin tuolloin vannomaan, että minähän en spåra-alueen ulkopuolelle ikinä tule muuttamaan, kun eihän siellä ole edes elämää. Nyt olen ymmärtänyt, että täällä vasta voikin nauttia olostaan. Keskustan puljut ja huvitukset on 25min bussimatkan päässä ja luonto alkaa heti takapihalta! Puustinenkin on onnellinen päästessään silloin tällöin kirmailemaan pellolla ja metsässä ilman vapaudentunnetta rajoittavaa hihnaansa ja itsekin rentoudun parhaiten, kun voin ottaa Jopon alle ja polkea nätteja maisemia luonnon helmassa ja kuunnella lintujen laulua.

Tähän kohtaan olisi varmaan paikallaan kertoa tarkemmin koirastamme Puustisesta. Tyyne Puustinen on pitkäkarvainen kaniinimäyräkoira, joka rakastaa mm. räkäpapereita ja ängryböördsejä. Puustinen työskentelee Risuasiainministeriössä ja selvittää ikuisuuskysymyksenä kepin ja risun problematiikkaa. Puustinen myös pitää itseään maailman nopeimpana ja painavampana koirana, eikä näitä luuloja tule hänen itsetuntonsa vuoksi ottaa pois.

Tyyne Puustista pystyy esittelemään parhaiten näin alkuun varmasti kuvin. Kuvathan kertovat tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa.