Nauravat nakit ja vaanivat valkotakkiset

Minulla on (kenties huonokin) tapa usein palkita itseni ruoalla. Tykkäänkin paljon ruoanlaitosta ja vaikka tekisin itselleni ihan vaan vaikka iltapalaa, minusta on miellyttävämpi syödä kun ruoka on aseteltu lautaselle houkuttelevasti. Jotkut ruoat ovat sellaisia, että ne tuovat aina lapsuuden mieleen. Esimerkiksi perunamuusi. Perunamuusi on myös ehkä lohdullisin ruoka, jonka tiedän. Surullisena (tai krapulassa) syönkin mielelläni perunamuusia, sillä se tuo jotenkin lohtua siitä, että kaikki vielä järjestyy.

Toinen hyvä esimerkki lapsuusruoasta on nauravat nakit. Mikä nerokas keksintö! Saatan olla tässä asiassa ehkä henkisesti viisi vuotiaan tasolla, mutta mielestäni pelkästään nauravien nakkien tekeminen on äärimmäisen viihdyttävää. On nimittäin hauska seurata, kun nakki alkaa pannulla kuumetessaan käpertymään, siis nauramaan… Vielä hauskempaa kuitenkin on niiden syöminen! 

Tänään paistoin iltapalaksi kolme nauravaa nakkia, pari kananmunaa ja tein paahdetun ruisleivän, jonka päälle laitoin perunasalaattia ja rucolaa. Oikein kelpo setti!

Iltapalan olikin hyvä olla tukeva, kävimme nimittäin Tyyne Puustisen ja parin ystävämme kanssa (joista toinen oli myös koira) kävelemässä reilun tunnin metsälenkin. Mielestäni onkin todella ihanaa talsia luonnossa näin keväällä, kun linnutkin on alkaneet laulaa. Tänään pajulintu oli paljon äänessä ja sen laulu muistuttaakin minua keväästä. Haluaisin muuten oppia tunnistamaan lintuja ja niiden lauluja vielä enemmän ja olenkin jo pitkään haaveillut osallistuvani lintubongauskurssille. (Jos joku tietää hyviä kursseja tai vaikkapa hyvän lintukirjan, mistä lintuharrastuksen aloittaa, saa mielellään vihjata siis.)

Tyyne Puustinen käveli tänään melko reippaasti, mutta yhtä asiaa ihmettelen syvästi. Tyynellä nimittäin tuntuu olevan selvä kammo valkotakkisia kohtaan. Mistä lie alkanut, onkohan raukalla takana jokin traumaattinen lääkärissäkäynti? Korvapuustis-parka nimittäin jähmettyy paikalleen joka kerta kun näkee valkotakkisen lenkkeilijän ja suostuu liikkumaan vasta, kun tämä on mennyt ohi. Pelkää varmaan näiden kidnappaavan hänet. Huomasin tämän käyttäytymisen jo talvella, mutta se on pahentunut näin kevään myötä, valkotakkisia kun tuntuu olevan liikkeellä yhä enemmän. Puustisen epäonneksi valkonen taitaa olla tämän kevään muotiväri. Olenkin yrittänyt tänään puhua Puustista ympäri, jotta hän hakeutuisi kongiviitiseen psykoterapiaan. Siellä hän pääsisi käsittelemään valkotakkisiin liittyviä hankalia tunteitaan ja voisi harjoitella uudenlaista kohtaamistapaa käyttäytymisterapian, esim. altistuksen avulla. Tätä altistusta voimme toki harjoitella myös kotona ja siten nyt suosinkin valkoiseen kylpytakkiin pukeutumista aina kotioloissa.

Henkisesti romahtanut koira kohdattuaan tänään usean valkotakkisen.

Tyyne Puustisen harrastukset

Tyyne Puustinen ei pidä sateesta tai kylmyydestä. Kynsienleikkuuta vastaan hän taistelee dopermannin rohkeudella ja hänen arkkivihollisensa on pölynimuri. Monista muista asioista hän kyllä pitää ja nauttii. Puustinen onkin hyvin aktiivinen koira, jolla on monta erikoista harrastusta, joista voisin tässä mainita muutaman:

Puustisen kaikkein rakkain harrastus on pikajuoksu ja nyrkkeily parhaan ystävänsä Lyyli-kissan kanssa. Kyseessä onkin valtavaa rohkeutta ja suunnatonta nopeutta vaativa urheilulaji. Lyyli-kissa voittaa Tyynen lähes aina niin nyrkkeily – kuin pikajuoksuosiossakin, mutta tämä ei tunnu Puustista lannistavan. Lyyli on muutenkin Tyynen idoli ja Puustinen ihaileekin tätä yli kaiken. Ystävykset viihtyvätkin hyvin yhdessä ja viettävät monesti aikaa myös sohvalla halaillen, pussaillen ja nukkuen vierekkäin. Lyylin ihannoimisen myötä Tyyne tuntuukin olevan hyvin vakuuttunut siitä, että kissoilla on jonkinlaiset supervoimat. Mikä muuten selittäisi sen, että ne pystyvät tekemään niin mielettömiä hyppyjä esim. ruokapöydälle…? Tästä taidosta olisi Puustisellekin hyötyä toisessa harrastuksessaan, joka on ruokien varastelu sohvapöydältä.

 Kuvassa Tyyne Puustinen viettää parvekkeella kesäiltaa parhaan ystävänsä Lyyli-kissan kanssa.

Herkkä hetki. Alkoholilla ei osuutta asiaan.

Melko eteväksi voroksi Puustinen onkin jo kehittynyt. Ei ole oikeastaan väliä, mitä ruokaa saa varastettua sohvapöydältä, kunhan vaan saa jotain! Puustinen nimittäin syö aina ryöstösaaliinsa oikein hyvällä ruokahalulla tyytyväisenä itseensä onnistuttuaan salaisessa tehtävässään. Puustinen onkin erikoistunut leivänpäällisten voroamiseen. Joskus viikonloppuisin ryöstösaalis saattaa olla hyvinkin voittoisa, jos pöydälle sattuu unohtumaan esim. sipsipussi. Ei mene kauaa, että Puustinen on sukeltanut Taffel-pussiin pääedellä.

Puustisen uusin harrastus on sängynallesukellus. Tämä onkin fyysisesti rankka ja notkeutta vaativa urheilulaji. Puustis onkin tässä todella hyvä, mutta pois pääseminen tuottaa ikävä kyllä yleensä ongelmia. Pian sukelluksen jälkeen sängyn alta kuuluukin ujellusta ja Puustista saakin sitten olla kiskomassa sieltä takajaloista pois. Tämähän ei kuitenkaan maailman rohkeinta koiraa lannista, vaan pian hän onkin jo uudella sukellusretkellä.

Tyyne Puustinen on myös hyvin musikaalinen koira. Hän on jo pitkään harjoitellut Who Let The Dogs Out –kappaleen soittamista kahdella vinkulelulla. Tämä sujuukin häneltä jo melko hyvin, vaikka tempo heittelee välillä aika lailla… Mutta eihän kukaan ole seppä syntyessään. Ehkä joku päivä vielä konsertoimme Puustisen kanssa yhdessä. Minä voin soittaa kitaraa ja Puustis soittaa vinkuleluja. Voitte jo alkaa varailemaan lippuja Roskildeen kesäksi 2026, jolloin esiinnymme luultavasti päälavalla.

Sohvan nuoleminen läpimäräksi lukeutuu myös Puustisen harrastuksiin. Tämän harrastuksen syvemmät merkitykset eivät ole vielä auenneet minulle. Puustiselle sohvan nuoleminen tuntuu kuitenkin olevan hyvin tärkeää, joten en uskalla kyseenalaistaa tämän lajin harjoittamista. Saattaahan kyseessä olla jonkinlainen taidemuoto ja itseilmaisun keino. Toiset maalaa tai piirtää, Puustinen nuolee sohvaa.

Kuten jo mainitsinkin, ängriböördit ovat Puustisen rakkaimpia leluja. Ängriböördi pitää aina ottaa mukaan myös lenkille, sillä Puustiselle on äärimmäisen tärkeää, että myös niitä ulkoilutetaan. Puustinen myös haluaa, että hänelle heitellään ängryböördejä niin ulkona kuin sisälläkin. Hän myös usein nukahtaa sohvalle kovan touhuamisen jälkeen ängyböördi suussa.

Terve vaan!

Jospas nyt tähän sitten jonkinmoista esittelyä läiskäisisi heti kärkeen:

Olen siis 25-vuotias nainen, joka on ehtinyt vuosien varrella höntsäilemään jo yhtä sun toista. Aloitan joka maanantai ”terveellisen elämän”, jonka jälkeen sorrun yleensä torstaihin mennessä syömään ”jos nyt ihan vaan pienen” hampurilaisen. Viimeaikoina olen innostunut leipomaan ja kokkailemaan, useimmiten suolaisia ruokia, sillä en ole yhtä perso makealle kuin suolalle ja rasvalle.

Ruoanlaiton lisäksi olen musiikin suurkuluttaja ja rakastan myös laulaa ja soittaa pianoa. Olen myös päättänyt tänä vuonna toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja opetella soittamaan kitaraa. Tähän mennessä olen onnistunut ottamaan haltuun jo peräti kahdeksan sointua, joista jokaisen soitan vain vähän pieleen!

Työkokemustakin minulle on ehtinyt kertyä melko reippaasti mm. media-alalta, lasten parissa työskentelystä ja mm. kioskin kassalta. Tällä hetkellä opiskelen lähihoitajaksi, sillä haluan tulevaisuudessa työskennellä kehitysvamma-alalla. Minulle onkin tärkeää, että saan työskennellä ihmisten parissa ja tehdä työtä, jolla on merkitystä muiden hyvinvoinnille. Opiskelen ylioppilaspohjaisella linjalla, mikä mahdollistaa valmistumisen jo 1,5 vuodessa eli minun kohdallani jo ensi vuoden maaliskuussa, mikäli kaikki menee putkeen.

Olen syntynyt ja kasvanut Helsingissä ja tottunut ratikoiden kirskunaan ja McDonald’sin hampurilaisten tuoksuun. Noin vuosi sitten koitti kuitenkin elämänmuutoksen aika, kun muutimme ihanan avomieheni sekä touhukkaan koiramme Tyyne Puustisen kanssa pois keskustan humusta tänne Koillis-Helsinkiin pellon reunalle. Tämä oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, vaikka en varmasti olisi vielä pari vuotta takaperin sitä uskonutkaan. Ystäväni nauraa minulle edelleen, kun menin tuolloin vannomaan, että minähän en spåra-alueen ulkopuolelle ikinä tule muuttamaan, kun eihän siellä ole edes elämää. Nyt olen ymmärtänyt, että täällä vasta voikin nauttia olostaan. Keskustan puljut ja huvitukset on 25min bussimatkan päässä ja luonto alkaa heti takapihalta! Puustinenkin on onnellinen päästessään silloin tällöin kirmailemaan pellolla ja metsässä ilman vapaudentunnetta rajoittavaa hihnaansa ja itsekin rentoudun parhaiten, kun voin ottaa Jopon alle ja polkea nätteja maisemia luonnon helmassa ja kuunnella lintujen laulua.

Tähän kohtaan olisi varmaan paikallaan kertoa tarkemmin koirastamme Puustisesta. Tyyne Puustinen on pitkäkarvainen kaniinimäyräkoira, joka rakastaa mm. räkäpapereita ja ängryböördsejä. Puustinen työskentelee Risuasiainministeriössä ja selvittää ikuisuuskysymyksenä kepin ja risun problematiikkaa. Puustinen myös pitää itseään maailman nopeimpana ja painavampana koirana, eikä näitä luuloja tule hänen itsetuntonsa vuoksi ottaa pois.

Tyyne Puustista pystyy esittelemään parhaiten näin alkuun varmasti kuvin. Kuvathan kertovat tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa.